tiistai 15. marraskuuta 2016

Kosinta

Puhu muru -blogissa pyydettiin kertomaan kommenttikenttään oma tarinansa siitä, kuinka on tullut kosituksi tai itse kosinut. Olenkin aihetta pienesti jo täällä blogissa avannut joulukuussa 2012, mutta kerrottakoon uudestaan ja hieman kattavammin tarina tänne oman blogin puolelle.

Odotimme esikoistamme ja olimme useasti puhuneet mahdollisesta kihloihin menemisistä, mutta mies oli ollut joka kerta sitä mieltä, että meillä on jo kaikkea. Omakotitalo, autot ja vauvakin tulossa. Ymmärsin kyllä hänen pointtinsa, mutta naisena ja varsinkin raskauden hormonihuuruissa jäin suuresti kaipaamaan kihloihin/ naimisiin menemistä. Niinsanottua sinettiä meille, perheelle.

Olin siis raskaana ja vietimme juhannusta yhdessä sukulaisteni kanssa mökillä. Aiemmin olin päättänyt, että rohkaistun ja kosin miestä yhden laskettelurinteen näköalapaikalla, kun menemme sinne kaksin ihastelemaan maisemia. Jännitti vietävästi. Talsimme rinteen huipun lähellä olevalta parkkipaikalta huipulle, jossa olikin hyvin paljon ihmisiä. Iski paniikki, että en siellä voi ajatustani toteuttaa - koska mies ei pidä edes julkisista hellyyden osoituksista ja suuttuisi varmasti jos toteuttaisin ajatukseni siellä väenpaljoudessa. Joten päätin, että ennen autolle pääsyä sen teen.

Lähdimme kävelemään rinnettä alas ja sydän hakkasi hullun lailla. Mietin sopivia sanoja ja sopivaa hetkeä, mutta sitten lopulta siinä vieretysten kävellessä sain suustani ulos sanat "mennäänkö kihloihin?". Mies hieman hermostuneesti naurahti ja pudisteli päätänsä, että nyt ei hänen mielestään ole sopiva hetki sellaiselle. Ja kertoi, kuinka "Meillä on jo kaikkea, omakotitalo, yhteiset autot ja vauva tulossa. Eikö tässä ole jo tarpeeksi kaikille todistukseksi, että ollaan yhdessä?" Purin hampaita yhteen ja yritin hillitä kiukkuani, joka tuli pettymyksestäni. Taisin tiuskaista, että olkoon sitten niin. Hyppäsin autoon kuskin paikalle ja lähdimme valuttelemaan alas jyrkkää mäkeä.

Alhaalle päästyä päätimme vielä yhteistuumin käydä pienellä ajelulla ennen mökille palaamista. Hiljaisuus vallitsi autossa. Oli kuitenkin pakko puhua tapahtuneesta ennen kuin pääsisimme perille. Kerroin miehelle alkuperäisestä suunnitelmastani rinteen huipulla. Hän oli helpottunut, etten ollut sitä siellä tehnyt. Kysyin, että olisiko hän suostunut jos minulla olisi ollut sormukset mukana matkassa. Hieman empien sanoi, että tilanne olisi ollut varmasti toinen. Mutta todennäköisesti hän olisi sillon suostunut. En voinut ymmärtää, että miten suuri merkitys sillä oli, että oliko niitä sormuksia sillä hetkellä vai ei. Mökille päästyäni hormonihuuruissa kyyneleet kohosivat silmiini ja tapahtuneesta lopulta kerroin omalle äidilleni sekä äidinäidille. Enpä enää edes muista, että mitä siinä sitten puhuttiin.

Juhannuksen jälkeen kotiin päästyämme puhuimme juuri ennen unille käymistä tapahtuneesta. Selvisi, että mies oli ollut edellisessä suhteessaan kihloissa. En ollut sitä tiennyt. Mies oli luullut, että asiasta tiesin. Luullut, että olisin tutkinut hänen Facebookin tapahtumiaan niin tarkasti, että olisin heidän kihlautumisen varmasti nähnyt. Hormonihuuruissa järkytyin vielä pahemmin. Lähdin keittiöön, jossa lyyhistyin lattialle ja itkin pitkään. Miksei mies halua kihloihin kanssani, varsinkin kun on aiemminkin jo ollut. Pitkältä tuntuneen itkunpuuskan hieman laantuessa mies tuli luokseni lohduttamaan ja pahoittelemaan, että hän oli luullut että olen asiasta tietoinen. Lopulta siinä jonkinlainen yhteinen sävel löydettiin, että pääsimme vielä samaan sänkyyn nukkumaan.

Tuli syksy ja esikoinen syntyi. Tuli nimiäiset. Tuli talvi. Edelleen tuo kihlautuminen pyöri jatkuvasti mielessäni. Koitti veronpalautuspäivä ja olin kaupungilla lahjaostoksilla, kun päätin poiketa kultaliikkeeseen. Sieltä valikoin kaksi valkokultaista sormusta pieneen sormusrasiaan. Myyjälle kerroin ideastani toteuttaa kosiminen. Olin ajatellut, että toteuttaisin sen itsenäisyyspäivänä. Mutta lopulta en malttanut odottaa.

Illalla esikoinen, 2kk ikäinen vauva, oli sylissäni kantoliinassa. Hermostuneesti kädet hikoillen mietin, että miten sen teen. Radiosta tuli hyvä kappale, mutta en painanut sitä lopulta pysyvästi mieleeni. Mies oli kylpyhuoneessa t-paita ja bokserit päällään. Menimme neidin kanssa oviaukkoon ja kumarruin kaivamaan housujen taskustani sormusrasian. Kysyin mieheltä "mennäänkö nyt vihdoin kihloihin?" ja ojensin hänelle suljetun rasian. Mies hymyili ja naurahteli epäuskoisesti, avasi rasian ja otti sormiensa väliin sormuksista pienemmän. Sitä katseli ja lopulta hyvin nopeasti sujautti sormuksen vasemman käden nimettömääni. Taisin tokaista, että "No?" ja siinä sitten mies sanoi, että "no mennään, mutta ethän sitten ala järjestämään häitä heti ensi kesälle". No en tietenkään! Halattiin ja suukoteltiin. Naureskeltiin, että olipa oikein kunnon arkinen tapahtuma vähissä vaatteissa ja vauva sylissä. Ja jatkettiin iltatoimia normaalisti.


Kihloihin menimme siis joulukuussa 2012. Häistä on joka vuosi jollain tapaa yritetty keskustella, mutta mies ei ole omien sanojensa mukaan siihen valmis. Väsymyksestä, monen vuoden yöllisistä heräilyistä, vauhdikkaista ja haastavista ajoista johtuen parisuhde on ollut välillä todellisella koetuksella. Olemme kuitenkin tähän saakka selvinneet erilaisista asioista, erimielisyyksistä ja päässeet yhdessä ylitse vastoinkäymisistä sekä rankoista koettelemuksista. Toisaalta ymmärrän, että miksi mies on epävarma naimisiinmenon suhteen. Mutta paljon on myös sellaisia syitä (tai selityksiä), joita en vaan voi ymmärtää. Mutta itselleni olisi tärkeää saada olla naimisissa hänen kanssaan. Olla oikeasti se vaimo. Ja ennen kaikkea saada olla samalla sukunimellä koko perheen kanssa.

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti